Syytä iloonkin..

Hei!

Mansikkaista heinäkuuta kaikille.

Tällä kuluvalla viikolla on jo runsain mitoin koettu iloa mutta alkajaiseksi sitä surua. Elämä on iloista ja suruista tehty, niinhän se menee.

Vetiset paikat oli vielä eilen mutta niinkuin edellisen postauksen lopussa kerroin. Kaikesta huolimatta  ollaan nyt siinä pisteessä että tilanteesta selvittiin parhainpäin ja edelleenkin tilanne on näin. Komplikaatioita ei ole tullut, onneksi. Ihana asia varsinkin perheelle jota asia eniten kosketti.

Tällä ja ensiviikolla tapahtuu kaikenlaista ja on jo tapahtunutkin että oliskohan semmoinen jatkopostaus paikallaan ja kirjoittelisin asioita tästä viikosta vähän kerrallaan. Noita maanantaipäivän tapahtumia en lähde enempää kertailemaan siitä kirjoitan nyt pisteen. 

Tällä viikolla esikoisemme täyttää vuosia lähes täysi-ikäisen verran..sekä appiukon kuolemasta tulee kuluneeksi puoli vuosikymmentä. Mekin siippani kera ollaan menty naimisiin tässä ihan lähiaikoina..ja tarkoitus olisi juhlistaa pari viikon sisään..Syitä juhlimiseen riittää..ja se on mukavaa. 

Olen ollut juhlaihminen aina mutta nyt vanhemmiten en enään aivan niin paljoa kun nuorempana. Yksi syy siihen on että yleensä perhejuhlat ovat niin kaukana monen sadan kilometrin päässä ettei viitsisi lähteä mutta kun paikalle pääsee niin juhlat ovat yleensä oikeinkin mukavia. Mukavata se on sukulaisia tavata kun nykyään harvemmin näkee kun on pitkä matka ja kivinen tie.

Tarina jatkuu vielä tänään tai huomenna, nyt iltakahvit odottavat.

Kauniit kiitokset kommenteista Tuksu ja Tuta

-Armida-

Ps. Poikaa kutsuttiin Väinöksi ennenkuin kastettiin. Väinö kappale oli In juuri tuonna vuonna kun hän "Santeri" näki päivän valon Itä-Suomalaisessa sairaalassa.